Tulentekijä Tuikku

Tervetuloa blogiini!
Aloin pitämään tätä tätieni upeiden blogien innostamana. Kirjoittelen päiväkirjamuotoisesti kaikenlaista elämästäni. Erityisesti tekemistäni ulkoiluretkistä ja vaelluksista. Koitan kuvailla kamerallani kaikkea näkemääni luonnon kauneutta juttujeni höysteeksi. Kertoilen puutarhanhoidosta ja kasvien viljelystä sekä kiinnostuksestani permakulttuuria kohtaa. Esittelen tekemiäni käsitöitä ja päivittelen tätä maailmanmenoa.
Kaikenlaiset komentit ovat tervetulleita ja mukavaa luettavaa. Tiedän näin, etten ihan yksin höpise juttujani bittiavaruuteen.

perjantai 6. tammikuuta 2012

ala- ja ylämäkiä jiihaa!

Tänään oli ihana talvipäivä ja vihdoinkin sain kaivaa eräsukset suulin ylisiltä ja ottaa tänä talvena ensituntumaa koirahiihtoon. Alku ei taasenkaan ollut helppo liian innokkaan koiran kanssa. Hetken oli ärräpäitä ilmassa, ennen kuin Blondi suostui pysymään aloillaan valjaiden ja suksien asentamisen ajaksi. Sitten mentiinkiin aika haipakkaa pitkin osin jäistä tietä. Vetäminen on selvästi Blondille mieluisaa puuhaa ja varsinkin ilman painavaa kelkkaa vauhtiakin löytyy. Tiellä oli paikoin sora tullut lumenaurauksen läpi ja sukset jarruttivat vauhdin, kuin seinään välillä. Oli pakko kääntyä 1,5km:n jälkeen takaisin kotia kohti muutaman aika hurjan melkein kaatumisen jälkeen. Pitänee odotella lisää lunta soratien peitoksi. Lähdettiin sitten kelkan kanssa ja nappasin samalla kameran föliin. Aurinko oli jo painumassa metikön suojaan ja kuu kurkisteli taivaan reunalla. Kävelimme ilman kelkkaa pienelle suolle. Korvat aivan soivat siellä hiljaisuudessa. Taivas oli sinistäkin sinisempi ja laskeva aurinko värjäsi alhaalla roikkuvat pilvet monenkirjavaksi valoshowksi. Valo värjäsi lumen vaaleansiniseksi ja kohta kuu tuijotteli meitä puiden latvojen yllä. Ah! niin kaunista, että kyynel karkasi silmäkulmasta. Luonnossa tunnen oloni levolliseksi ja kaikki se kauneus tekee onnelliseksi. Seurailimme tovin hirven jälkiä ja koko muu maailma kaikkosi arjen huolineen jonnekin. Olisin viihtynyt siellä kauemminkin, mutta suolla olikin enemmän vettä, kuin yleensä ja huopavuorisaappaani hörppäsi vettä. Saapas hölskyen potkuttelimme rivakasti tuvan lämpimään varpaita sulattelemaan. Viimeyönä putkahti runo, aika surumielinen... Mieleni mollisoinnut, surusävelet upotin sieluni sopukoihin, pahanolon padon taakse. Jäi iäisyyteen itkemätön itku. Piinani piilotin, tunteeni lukitsin. Vaan paisui sieluni tuska, mureni pato piinan alla. Ei auttanut hoettu mantra, en murru, en murru ei nyrkkiin puserrettu käsi. Purin hammasta, luomia poltti, kurkkua kuristi, en tahtonut sen tulla. Karkasi poru luomen alta, alaripsien tyveltä, Poskelle päästyään, otti vallan, poltti kuin kuuma laava. Hapertui mieleni pato, tyrskähti padottu tuska. Itketti itkemätön itku, ei siit loppua meinannut tulla. Vyöryi ylitse hyökyaaltoina, puhdisti sieluni sopukat. Laantui viimein vuolaat virrat, tyhjenivät kyynelkanavat. Jäi vain onttokuori, tuulen vietäväksi.

2 kommenttia:

  1. Luulenpa että on hyvä päästää itku ulos, padottuna ei hyvä ole sen olla. Muuttuu kivuksi, kolotukseksi jäseniin. Kuori on ontto hetken, joskus vähän pidenpäänkin, mutta kuin huomaamatta se täyttyy elämällä. Eräsukset, koira ja lumi on varmasti parantava kolmikko, parempia kelejä ja jaksuja!

    VastaaPoista
  2. Mahtavia kuvia ja tuulen vietäviä taidamme olla vähän kaikki. Itse olen jotenkin väsynyt mollaamiseen, jota tulee vähän joka tuutista, mutta joka jotakin tekee niin pakkohan alttiiksi itsensä laittaa. Valoisia hetkiä ja kevättä Teille.

    VastaaPoista